Kuvittele kelluvasi tyynellä järvellä pinkeäksi täytetyllä uimapatjalla. Aurinko paistaa, vesi liplattaa rauhallisesti ympärilläsi. Heilautat välillä vauhtia jalalla, ja patja liikahtaa kevyesti eteenpäin. Olo on turvallinen ja luottavainen. Patja kyllä kantaa.
Entä jos tarina muuttuukin?
Huomaat, että patjassa on reikä. Se tyhjenee hitaasti mutta vääjäämättä. Tuuli yltyy, ja olet ajautunut kauemmas rannasta. Yrität kauhoa kohti turvallista rantaa, mutta et voi olla varma, riittääkö ilma sinne asti. Tunne muuttuu vähitellen luottamuksesta epävarmuudeksi. Mitä kauemmin matka jatkuu, sitä enemmän epäilet, jaksatko perille.
Elämme aikaa, jossa tulevaisuususkoa koetellaan monella suunnalla. Uutisvirta täyttyy kriiseistä, sodista, taloudellisesta epävarmuudesta ja yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta. Moni aikuinenkin joutuu etsimään itsestään voimia katsoa luottavaisesti eteenpäin.
Samaan aikaan tutkimukset kertovat huolestuttavaa viestiä: nuorten tulevaisuususko on heikentynyt niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. Yhä useampi nuori katsoo huomiseen epävarmuuden ja toivottomuuden läpi. Se pysäyttää kysymään, mitä tarinaa me aikuiset kerromme tulevaisuudesta ja millaisia mahdollisuuksia annamme nuorille rakentaa omaa uskoaan siihen.
Tässä ajassa puhutaan paljon taloudellisesta pääomasta, kilpailukyvystä ja tuottavuudesta. Vähemmälle huomiolle jää usein inhimillinen pääoma, vaikka juuri se muodostaa perustan sille, miten ihmiset ja yhteiskunnat kestävät muutoksia ja kriisejä.
Inhimillinen pääoma on osaamista, kokemusta, luottamusta, toimintakykyä ja kykyä nähdä mahdollisuuksia vaikeuksien keskellä. Se on myös tunnetta siitä, että kuuluu johonkin, että on merkityksellinen ja että omalla elämällä on suunta. Inhimillinen pääoma ei synny tyhjiössä. Se kasvaa siellä, missä ihminen tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.
Kun joku uskoo meihin ennen kuin osaamme itse uskoa itseemme, pääomamme kasvaa. Kun joku pysähtyy kuuntelemaan, auttaa löytämään omat vahvuudet tai kulkee rinnalla vaikean vaiheen yli, syntyy jotakin, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Jokainen meistä on todennäköisesti saanut osan omasta inhimillisestä pääomastaan toisilta ihmisiltä.
Maailma tuntuu tällä hetkellä olevan sellaisessa asennossa, että toivoa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Juuri nyt he, jotka ovat ehtineet kerryttää kokemusta, osaamista, verkostoja ja luottamusta, ovat tärkeässä asemassa ottamaan käsikynkkään heitä, joiden usko huomiseen horjuu. Joskus se tarkoittaa mentorointia, joskus yksilöllistä tukea, vertaisryhmän peiliä tai vapaaehtoistyötä, joskus vain sitä, että pysähtyy aidosti kuuntelemaan.
Inhimillinen pääoma kasvaa siellä, missä on hyvyyttä, kykyä kohdata ja aikaa pysähtyä. Se kasvaa turvallisissa yhteisöissä, järjestöjen toiminnassa, harrastuksissa, kouluissa, työpaikoilla ja arjen kohtaamisissa. Se vahvistuu yhteisöissä, joissa uskalletaan uskoa siihen, että tulevaisuus voi olla nykyhetkeä parempi. Sellaisten paikkojen olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Ne tarvitsevat ihmisiä, mutta ne tarvitsevat myös resursseja. Meidän pitäisi puhua enemmän siitä, mitä haluamme kasvattaa, emmekä vain siitä, mistä olemme valmiita luopumaan.
Toivon, että löydämme keinot vahvistaa niitä yhteisöjä ja rakenteita, jotka rakentavat luottamusta ja osallisuutta. Toivon, että muistamme jokaisen kohtaamisen merkityksen. Toivon, että uskallamme tarjota nuorille muutakin kuin huolen ja epävarmuuden perinnön.
Välillä tuntuu siltä, kuin kelluisimme hiljalleen tyhjentyvällä uimapatjalla, tähyillen epävarmoina kohti rantaa. Emme ole täysin varmoja, riittääkö ilma perille asti, emmekä aina näe selvästi, kuinka pitkä matka vielä on edessä.
Silloin on tärkeää muistaa, että jossain ovat myös paikkausvälineet ja pumppu. Ja ennen kaikkea ihmiset, jotka ovat valmiita tarttumaan niihin.
Inhimillinen pääoma rakentuu juuri tällaisina hetkinä: siinä, että emme jätä toisiamme yksin, vaan jaamme osaamistamme, kokemustamme, aikaamme ja toivoamme. Meitä kyllä löytyy paikkaustalkoisiin.
Niin kauan kuin löydämme toisemme, voimme vahvistaa yhteistä inhimillistä pääomaamme ja meillä on mahdollisuus päästä takaisin rantaan. Yhdessä.
Kirjoittaja: Hanna Kommeri, yksikönjohtaja