En ikinä toimi kuin äitini – vai toiminko sittenkin?

Tänä aamuna kuuntelin hymy huulillani Radio Novan tällä viikolla nauhoitettua keskustelun pätkää. Minna Kuukka kertoi, kuinka oli tyttärensä kanssa kaivanut varastosta vanhan Bernina ompelukoneen. Tytär oli huoneessa ”surauttanut” itselleen hienon topin, josta kovin ylpeä. Tämä sai pohtimaan, mihin tämä vallitsevaa” poikkeusaikaa voikaan hyödyntää, löytää iloa ja riemua käsillä tekemisestä, kun työn jälki näkyy ja tuntuu konkreettisesti.

Kuluvalla viikolla mieheni totesi yhtenä iltana, ”kyllä ne äitisi omatekoiset viinerit olivat hyviä”. Tuumasta toimeen, seuraavana iltana niitä olikin tarjolla äidin reseptin mukaan. Mietin aamulla Radion Novaa kuunnellessa, kuinka usein ja missä tilanteissa sitä tulikaan nuorena mietittyä, että en ikinä toimi kuten äitini. Äitini kävi töissä, mutta sen ohella hän puuhasteli jatkuvasti kotona. Hän hoiti kasvimaata, istutti kukkia, koulusta tullessa meillä oli aina hyvä tuoksu eteisessä vastassa, kun ruoka oli valmiina ja usein omatekoiset leivät sekä leivonnaiset. Myös ompelukone oli ahkerassa käytössä. Myös mummoni asui meillä pitkiä aikoja vuosien varrella. Hän oli myös kädentaitaja, joka virkkasi, leipoi ja osallistui kodin askareisiin. Tuolloin nuorena tyttönä usein nämä ”puuhastelut” tuntuivat kovin pitkästyttäviltä ja muistan miettineeni usein, etten kyllä aikuisena aio samoin vaan teen jotain järkevämpää.

Nyt keski-ikäisenä huomaan toimivani juurikin samoin, onneksi. Iloitsen suunnattomasti käsillä tekemisestä, leipomisen tuotoksista ja ihanista tuoksuista, tomaatin ja chilien taimien kasvattamisesta ja puutarhatöistä. Suomalaiset ovat nyt eristyksissä kotona ja kaipaavat tekemistä. Tämän ovat huomanneet myös kaupalliset toimijat. Postilaatikkoon tulvii mainoksia puutarhan hoitoon liittyvistä ideoista ja hankinnoista. Lehdistä löytyy vinkkejä, resepteja ja ohjeita. Mutta yhtä asiaa ne eivät korvaa ja se on meitä aikaisemman sukupolven tietotaito, asenne käsillä tekemiseen ja hiljainen tieto. Muistelen nyt lämmöllä kaikkia niitä keskusteluja aikaisemmista ajoista, opetusta, joiden kautta äitini ja mummoni ovat perinteitä minulle sekä sisaruksilleni siirtäneet. Siihen on liittynyt paitsi tekeminen, myös aikaansaaduista tuloksista nauttiminen arvostaen. Miten ihanaa olikaan leivontapäivän jälkeen yhteinen kahvihetki, kauniisti katetun pöydän ääressä, kun äitini ja mummoni kehuivat ensimmäisten omien karjalanpiirakoitteni ulkonäköä ja makua.

Vaikka tässä hetkessä emme voi edellisiä sukupolvia tavata, voisimmeko olla yhteyksissä heihin puhelimitse tai videopuheluiden kautta. Kysyä heiltä vinkkejä, ideoita ja opetusta käden taitoihin? Vuorovaikutuksessa syntyy merkityksellisyyttä, arvostusta ja myös uuden oppimista, puolin ja toisin. Tai ainakin pieniä ituja, joita voi myöhemmällä iällä sitten toteuttaa. Tiedä, vaikka yllättyisimme lopputuloksesta yhdessä positiivisesti.

Itse odotan kovasti kesän alkua, kun pääsen omat keväällä sisällä istutetut taimet viemään ulos ja seuraamaan niiden kasvua siellä. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin naapurin koululaistytön kanssa yhdessä pääsimme jakamaan taimien kasvatusvinkkejä ja sitä kautta tutustumaan paremmin toisiimme. Nuoresta iästä huolimatta, hän on niin paljon osaavampi eli oppijan roolissa olen minä. Ulkoilmassa, turvallisen välimatkan kautta, ajatuksena on jatkaa tätä kivaa uutta tuttavuutta kasvuihmeiden parissa.

Monessa mielessä toimin sittenkin kuin äitini, arvostaen ja ylpein mielin!

Blogikirjoittaja Sari Nyberg on Maria Akatemian toiminnanjohtaja.