Yksi yllättävimmistä oivalluksista tutkiessani sisukkuutta on ollut, että todellisen vahvuuden salaisuus piilee kyvyssä olla armollinen ja lempeä. Ajatus oli päinvastainen kuin se, miten itse olin tottunut olemaan vahva ja mitä usein todistin ympärilläni.
Sisun kansalle, joka on tottunut pärjäämään selviytymällä, lempeys haastavien hetkien keskellä – mutta myös ihan tavallisissa arjen kohtaamisissa – voi vaatia erityistä rohkeutta. Jotain sellaista, mitä kukaan ei ole välttämättä meille opettanut, mutta mikä saattaisi mullistaa elämämme. Tämä valkeni itselleni elämäni yhden vaativimman fyysisen suorituksen keskellä. Takanani oli miltei 600 kilometriä juoksua 12 päivän aikana ja edessä olisi vielä reilu 1800 kilometriä lisää tossua toisen eteen. Juoksu oli ollut unelmani, jota varten valmistauduin kaksi vuotta. Pyrin sen kautta selvittämään autoetnografisesti eli kokemuksellisesti väitöskirjassani, millaisia henkisiä strategioita ihmiset käyttävät selvitäkseen itseään suuremmilta tuntuvista haasteista. Mitä tuo niin kutsuttu sisu oikeasti oli. Kyseessä oli samalla Sisu Not Silenceksi nimeämäni kampanja, jonka tiimoilta järjestimme tapahtumia juoksureitin varrella. Niiden ytimessä oli kutsua yhteisöjä pohtimaan, miten tukea väkivallattoman kulttuurin syntyä yhteisöissä ja synnyttää turvaa perheissä.
Kokemus oli huikea seikkailu ja elin todeksi aluksi mahdottomalta tuntuneen unelmani. Samaan aikaan joka ikinen päivä tie oli yhtä pitkä ja jalkojeni rakot yhtä kipeät. Väsymyksen paljaaksi riisumana olin viimein – kenties ensi kertaa elämässäni – hetken ilman egoni naamiota. Kasvotusten elämäni ja itseni kanssa. Kuulin tien kuin kuiskaavan minulle:
“Elisabet, näetkö tuon mutkan horisontissa? Sen takana löytyy uusi suora ja mutka. Tie, jolla olet, ei tule koskaan juoksemalla loppumaan. Kipu, jota koet, tosin loppuu, kun sinä päätät, että sen on aika loppua. Kukaan ei tee valintaa puolestasi.”
Ajatusprosessin myötä tajusin, miten elämäni kokemukset olivat tehneet vaikeiden asioiden tekemisestä ja voittamisesta minulle turvallisen identiteetin. Olin Elisabet – oman elämänsä sankaritar, joka ylitti haastavan asian toisensa jälkeen.
Myös kulttuurisesti juhlimme edelleen puurtamista – emme tasapainoista ihmistä, joka uskaltaa olla rehellinen itselleen, tuntee rajansa ja siten on turvallinen muille. Sisun maassa avun pyytäminen voi edelleen synnyttää häpeän kokemuksen ja pinnistelemme sisukkaasti yksin. Lopulta pinnistely voi muuttua marttyyriudeksi, joka ennen pitkää purkautuu ympärilleen vihaisuutena.
Itsetuntemuksen tiellä kulkeminen vaatii kenties enemmän rohkeutta kuin mikään muu. Jos kuitenkin pysymme sillä sisukkaasti, voimme oppia tuntemaan itsemme, ymmärtää kulttuurin ja kasvuympäristömme mahdollisesti meille siirtämät ajatusmallit ja tajuta, miksi toimimme kuten toimimme. Tuolloin saamme mahdollisuuden valita paremmin. Voimme luoda tulevaisuudestamme sellaisen, jonka syvällä sisällämme tiedämme tuovan hyvinvointia itsellemme ja muille.
Oivallus, jonka sain tuon ultrajuoksun aikana itsestäni, oli että minun oli helpompi olla itseäni kohtaan ankara kuin armollinen. Kun tuo alitajuisesti opittu toimintamalli, joka aikanaan oli ollut elintärkeä selviytymiselle, paljastui, alkoi ultrajuoksuakin rohkeampi matka: nimittäin matka rakkaudellisuuteen itseäni kohtaan ja siten armollisuuteen myös muita kohtaan.
Tiede tukee havaintoani. Myötätunto, inhimillisyys ja rakkaus itseämme ja toisia kohtaan synnyttävät resilienssiä, luovuutta ja rohkeutta – niin työpaikoilla kuin perheissäkin. Inhimillisyys vaikuttaa hermostotasolla siten, että se aktivoi meissä pelon ja puolustuskannalla olon sijaan turvan ja yhteyden. Turvan ja yhteyden kokemus puolestaan tukee viisasta päätöksentekoa sekä kykyä säädellä tunteita paineen alla. Se luo edellytykset olla kestävästi vahva niin, että emme riko itseämme emmekä muita. Puskeminen, armottomuus ja kehon viestien ohittaminen saavat hermoston selviytymistilaan, jolloin on vaikeampaa olla tasapainoinen versio itsestä. Koska hermostot ovat kehittyneet hakemaan yhteyttä, ne lukevat jatkuvasti toisiaan, pyrkien tunnistamaan, onko yhteys uhka vai mahdollisuus. Tämän vuoksi sisäinen maailmamme vaikuttaa aina ympärillemme.
Ultrajuoksu kokonaisen maan halki saattaa kuulostaa hullulta idealta. Toki se oli sitäkin, mutta lopulta se oli mitä suurin opettaja. Tajusin myös, että se oli mitä parhain metafora sille, mitä tutkin ja mistä olen kiinnostunut. Elämä itsessään on nimittäin ultrajuoksu – pisin ja vaativin, mitä löytyy, ja me olemme kaikki tuolla matkalla. Entä tuo oivallus, josta kerroin? Sen seurauksena toin jäljellä olevaan matkaan mukaan muutaman vapaapäivän ja tarpeen tullen päiviä pyörän selässä. Tuo viisas päätös palautti mukaan tekemisen ilon ja pääsin maaliin suunnitellussa aikataulussa. Tärkeintä oli kuitenkin, että elin todeksi itselleni alun perin asettamani tavoitteen: en tee haastetta loppuun hinnalla millä hyvänsä, vaan niin, että kunnioitan itseäni ja muita ihmisiä ympärilläni.
Kirjoittajasta: Elisabet Lahti (TkT) on tutkija ja luennoitsija, jonka teemoja ovat sisäinen voima, kulttuurinen muutos ja itsejohtajuus. Elisabetin kirja Sisun alkemia. Tarinoita elämästä, voimasta ja elämänvoimasta (Tammi 2025) on kutsu itsetuntemuksen matkalle, että voimme yhdessä rakentaa paremman tulevaisuuden.
Elisabet Lahti on Maria Akatemian Itsetumusfestarien seminaarin keynote-puhuja. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!