Koronaviruskriisi ja sen seurauksena toteutettu yli 70-vuotiaiden eristäminen on nostanut tärkeällä tavalla keskusteluun vanhojen ihmisten roolia yhteiskunnassamme. Tämä huolenpitotarkoituksella toteutettu eristäminen nostaa pohditettavaksi laajemmin, mikä on ikäihmisten rooli yhteiskunnassamme ja mikä on yhteinen kykymme rakentaa siltoja eri ikäryhmien välille.
YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan kertoi eräässä haastattelussa, että hän ihmettelee vanhojen ihmisten yksinäisyyttä Pohjoismaissa, hän totesi: ”Afrikassa vanha ihminen ei ole koskaan yksin vaan hän on nuorempien ihmisten ympäröimä”. Voi kysyä, miksi me olemme kadottaneet sen kiinnostuksen, uteliaisuuden ja arvostuksen, mikä on viimeisen elämänvaiheen erityinen ja ainutlaatuinen anti koko ”yhteiskuntaruumiin” (Marja-Liisa Honkasalon termi HS 10.5.2020) vahvuudelle ja hyvinvoinnille. Onko niin, että vanheneva ihminen haavoittuvuuttaan ilmentäessään ja kuoleman olemassaolosta muistuttaessaan herättää enemmän torjuntaa kuin kiinnostusta siitä, mikä anti hänellä on jäljessä tuleville pidemmällä elämänkokemuksellaan ja selviytymisen taidoillaan.
Kun me allekirjoittajat olimme lapsia 1940-luvulla totuimme siihen, että läheiset vanhat ihmiset puhuivat kuolemasta uudelleen ja uudelleen ja valmistautuivat siihen erilaisin perinteisin tavoin. Me pitkästyimme ja pelleillen nauroimme heille. Mutta; he olivat turvallinen suojarintama meidän ja kuoleman välissä. Ja samalla me opimme tietämään, miten toimimme, kun tulee meidän aikamme valmistautua elämästä lähtöön.