Vietämme kansainvälistä ilmastoviikkoa. On todella ilahduttavaa, miten elintärkeä aihe on esillä kotimaan ja kansainvälisessä mediassa. Verkkosivut pursuavat toimijoita, jotka osallistuvat ja osallistavat muita toimimaan yhteisen planeettamme elinkelpoisuuden puolesta. On upeaa, miten maailman ihmiset yhdistyvät tekemään töitä yhteisen tavoitteen eteen. Samalla on pohjattoman surullista, että näitä toimenpiteitä tarvitaan. Ristiriitaiset tunteet eivät sulje pois toisiaan.
Tiedämme pitkälti, miten tähän on tultu. Ihminen on toiminut ja toimii piittaamatta seurauksista, osin niistä tietoisena, osin tiedostamattaan. Siis me ihmiset, sinä ja minä. Mistä johtuu, että arvostamme itseämme ja elinympäristöämme vähänlaisesti? Miksi olemme toimineet lyhytnäköisesti? Miten olemmekaan, viisaat ihmiset, menneet mukaan sahaamaan omaa oksaamme, kollektiivisesti?
Voimme etsiä vastauksia vain itseämme tutkimalla, omaan ihmisyyteemme tutustumalla. Millaisissa olosuhteissa teen tuhoisia valintoja; teen muuta kuin sitä, mihin tulisi keskittyä, käännän selkäni lapselle tai työtoverille, en puolusta ”heikompaa” tai ”vahvempaa” (sillä sitä hänkin tarvitsee), tuomitsen lähimmäiseni tai itseni, poltan tupakan tai juon liikaa, viiltelen? Mitä silloin tunnen? Mitä olen vailla? Mistä kumpuaa sanalla sanoen väkivaltainen toiminta tai toimimatta jättäminen, sanominen tai hiljaisuus? Emme erota toimivamme tuhoisasti, ellemme tietoisesti ponnistele sen eteen, sillä olemme toimineet kuten muutkin toimintaympäristössämme – kuten ennenkin on tehty taikka edistyksen nimissä – ja siitä on tullut olosuhde, jota on vaikea kyseenalaistaa.
Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on globaalia väkivaltaa. Häpeä ja syyllisyys ovat asianmukaisia tunteita, kun me aikuiset kohtaamme lasten ja nuorten ilmastoahdistuksen ja sen monet oireet lähipiirissä, työssä ja mediassa. Miten kestämme nämä tunteet itsessämme? Kiellämmekö tai torjummeko ne toteamalla asioiden olevan vastuualueemme ulkopuolella? Kiellämmekö ilmastokriisin tai vältämme siitä puhumista vaikeiden tunteiden pelossa? Syytämmekö ja arvostelemmeko nuorisoa heidän reagoinneistaan? Vai siirrämmekö vastuun edellisille sukupolville, päättäjille tai muualle itsen ulkopuolelle – joille se eittämättä kuuluu myös?
Ihminen kehittää luonnostaan suojakeinoja ahdistuksen, syyllisyyden ja häpeän tunteilta välttyäkseen. Tuhoavaksi toiminnaksi ne voivat muuttua, kun emme tiedosta näitä ihmisyyden puolia itsessämme. Silloin emme arvosta ihmisyyttämme kokonaisvaltaisesti. Mahdollista on myös tiedostaa nuo tunteemme, sietää niitä ja saada ne käyttövoimaksi, vastuunoton toimien biohajoavaksi polttoaineeksi. Kaikki tavat ovat yhtä inhimillisiä. Kyse on siitä, mitä valitsemme tiedostettuamme. Siksi jätämmekin joskus etenemättä ajattelussamme torjuntaa pidemmälle.
Maria Akatemiassa etsitään käytäntöjä eettisesti kestävän ihmisyyden edistämiseksi yhteiskunnassa ja maailmassa. Olemme vaikuttamisketjun kohdassa, jossa yksilöt ja yhteisöt tiedostavat omat tarpeensa ja haluavat vaikuttaa niihin, vaikka eivät ehkä vielä tiedä, miten. Tarjoamme tukea tietoisuuden lisäämiseksi omasta ihmisyydestä, sisäisestä käsikirjoituksesta, vuorovaikutustavoista ja niiden juurista. Ihmisen sisäinen kasvu ja oppiminen, itsetuntemus, on eettisesti kestävän ihmisyyden perusta ja tulevaisuuden osaamista. Tarvitaan uusiutuvaa ihmisenergiaa, jotta voimme vastata siihen, mihin maapallo meitä kutsuu. Se onnistuu ainoastaan yhdessä tuumin. Yhteistyöhön tarvitaan ihmisluonnon sisäisen ja ulkoisen monimuotoisuuden hyväksymistä ja arvostamista sekä moniäänisen kumppanuuskulttuurin vahvistamista muun muassa sukupuolten ja sukupolvien välillä.
Itsetuntemus on syvintä ihmistuntemusta. Siihen pyrkiminen ei ole itsekeskeisyyttä, vaan syvin välittämisen teko suhteessa ympäristöön. Uudenlainen sivistys on tietoiseksi tulemista omasta viisaasta ihmisyydestämme, sen eri puolista. Niin välittävistä ja rakkaudellisista kuin niistä, jotka eivät aina mairittele. Siis omasta hyvästä ja pahasta. Vastuun ottaminen planeetastamme ja sen eliöistä edellyttää vastuunottoa kokonaisvaltaisesta ihmisyydestä. Ensin itsestä, sillä kohtaamme ympäristömme kuten itsemme. On siis startattava katsomalla peiliin. Se saattaa olla kovin homma – henkinen ilmastonmuutos on – mutta johtaa empatian syville lähteille, elinikäiselle oppimisen matkalle. Tarvitsemme kestäviä ratkaisuja, ja niihin meillä on kaikki mahdollisuudet. Homo sapiens on suojelun arvoinen osa luonnon monimuotoisuutta.
Kirjoittaja Maria Lindroos on psykologi ja Maria Akatemian kehittämispäällikkö